Minä en unohda sinua koskaan

Ja niin se päivä vaan saapui, vaikka koko ajan ajatteli, että vielä on aikaa, vielä on aikaa. Enää on alle 24h jäljellä ja takana ihana ilta älyttömän tärkeiden ihmisten kanssa, vaikka yksi puuttuikin. Nyt kannattaisi varmaan mennä nukkumaan, että jaksaa huomenna voittaa mahdottomalta tuntuvan taistelun mun matkalaukun kanssa (kuinka paljon oon oikeesti ostanut kaikkea?) ja selviää hengissä jäähyväisistä ja tietenkin itse kotimatkasta, mutta ei nukuta, lähinnä itkettää. Mä oon oikeesti innoissani tulossa Suomeen, en malta odottaa sitä valoa ja kesää ja ystäviä ja perhettä ja ihan kaikkea, varsinkin sitä, että mulla on Suomessa vielä pari viikkoa lomaa edessä ennen arkeen paluuta, ja niin paljon kaikkia ihania suunnitelmia. Tulee aivan mahtavaa!

Mutta samalla mun sydän särkyy. Mentiin taksilla Mirafloresiin, ja matkalla jo moneen maisemaan liittyi muistoja. Larcomariin liittyi muistoja. Matkalla takaisin autossa mietti, että "tossa silloin ootettiin bussia, tossa puistossa käveltiin, tästä tultiin silloin kerran taksilla ihanan illan jälkeen...". Käytiin lähellä vielä sangrialla, ja se baari, hitto täynnä muistoja. Ja varsinkin katu, joka johdattaa tästä sinne baarille ja tavallaan Pueblo Libren keskustaan, huhhuh olis tehnyt mieli jäädä vaan siihen kadulle istumaan koko yöks ja tuijottaa ja pitää kiinni niistä hetkistä, kun on ollut niin älyttömän onnellinen. Tottakai kaikki muistot jää, mutta mitä niille tapahtuu kun oon Suomessa, enkä täällä, missä kaikki tapahtui? Oliko yks sillä hetkellä kaikista tärkein ihminen oikeassa kun sanoi, että tää kaikki tulee tuntumaan unelta Suomesta asiaa katsottaessa, vai onko se yhtä todellista edelleen?

Kiitos Peru. Sä annoit mulle niin paljon, etten osaa vielä edes analysoida kaikkea sitä, sen näkee sitten varmaan vasta kauempaa. Kun meidän lento peruttiin Cuscossa ja meiän täytyi jäädä sinne vielä päiväksi, en halunnut mitään muuta, kuin päästä vaan kotiin, ja ajattelin kotia Limassa, omaa huonetta ja sänkyä täällä, ja se tunne oli tosi vahva. Tää on mun koti. Mulla on täällä muutama ihminen, jotka on aivan järjettömän tärkeitä, ja toivon, etten kadota niitä koskaan, vaikka kaikki tuleekin olemaan erilaista. Mä rakastuin tähän maahan aivan älyttömän syvästi. Tietenkin siinä osansa tekee se, että mulla meni kaikki aivan tosi hyvin, ilman mitään suurempia ongelmia. Mutta silti, en koskaan odottanut näin paljon, mitä sain.

Peru ylitti kaikki mun odotukset, enkä ees tiiä miten se sen teki. Mä opin, että varsinkin Lima on totaalinen kaaos, mutta se on kaaos, joka toimii. Mä opin, että tässä maassa ei ole olemassa mustaa tai valkoista, vaan harmaata, jokaisessa vallankaappauksessa, diktatuurissa, missä lie on aina molemmat puolet. Ja mä opin, kuinka erilaisuus länsimaihin nähden ei todella ole vaan huonoutta, ja vaikka tässä maassa on niin paljon edistettävää ja kuinka sydäntä särkee katsoa, millaisissa oloissa jotkut täällä elää, kun toiset kylpee rikkauksissa, on tällä niin paljon annettavaa. Tää on niin moninainen, kaunis, erilainen ja yksinkertaisesti vaan upea maa aivan ihanilla ihmisillä höystettynä. Uskallan sanoa, että tää on ollut mun elämäni upein kokemus ja varmasti muuttanut mua aivan mielettömästi, se nähdään sitten tarkemmin, kun tulee vähän etäisyyttä ja perspektiiviä siihen, että mitäs kaikkea sitä oikeasti koki. Aina nää kysyy, että no tykkäätkö Perusta, ja kun vastaan, että tottakai, mä rakastan tätä paikkaa, on ihana kattoa sitä hymyä, mikä ihmisten kasvoille leviää. Nää on ylpeitä ollessaan perulaisia, ja mä oon älyttömän ylpeä ja onnellinen siitä, että mäkin oon jo sydämeltäni osittain perulainen, enkä usko, että se voi koskaan jättää mua.

Ja kattokaa nyt näitä maisemia. Miten tätä voisi olla rakastamatta?

Ja mä haluan nähdä ja kokea, en vaan loputtomiin asioita hokea

Nyyh. Kävin äsken kampaajalla, ja okei on kyllä ihan sika halpaa (alle 5 euroa leikkaus ja pesu), mutta itkettää silti! Conchita yrittää sanoa mulle, ettei ne nyt hirveet oo, mutta se leikkas edestä vähän liikaa ja en tykkää :( Mutta ei siis nyt oikeasti ole kauhean radikaali muutos, kuhan vaan ylireagoin. En muutenkaan tiiä, mitä tää maa on tehnyt mun hiuksille, mutta multa lähtee ihan sikana koko ajan hiusta, mulla on oikeesti varmaan puolet jäljellä siitä, mitä Suomessa vielä oli. Ehkä sen takia on ihan hyvä, että lähen täältä kahen viikon päästä :D

No ei, nyt on kyl ollut pari tosi haikeeta ja tosi vaikeeta päivää, on pitänyt sanoa jo jäähyväisiä ja on ollut ihan sairaasti opiskeltavaa. Nyt on kaikki kokeet vihdoin takana ja tänään palautin esseen yhelle kurssille (tuotti muuten pikkasen tuskaa, 10 sivua analysoiden Nicanor Parran runoutta), ja oon nyt vapaa!! Tosiaan kaks viikkoa täällä jäljellä, herranjumala. Mihin tää aika meni?

Nyt ei oo aikaa sen enempää, kohta pitää käydä kaupassa ostaa salaattiainekset ja tehdä viimeisen kerran meidän lempiperjantaipuuhaa, eli kattoa Unelmien poikamiestä, jossa on nyt finaali ja johon ollaan Conchitan kanssa ihan koukussa :D Huomenaamulla klo 4 pitää lähteä lentokentälle, sillä viimeinen reissu on edessä! Eli 9 päivää, kolme kaupunkia. Lennetään huomenna Arequipaan, sieltä selvitetään jotenkin tiemme Punoon Titicaca-järven rannalle ja sieltä sitten vielä Cuzcoon ja pakolliselle Machu Picchulle. Sen jälkeen paluu ihan vaan pariksi päiväksi Limaan, ja sitten lähenkin jo kotiin.

On niin hassua, on Suomessa tiedossa niin paljon kaikkea kivaa, että on kyllä ihan innoissaan palaamassa, mutta samalla ei vieläkään halua täältä koskaan pois, tai lähinnä jäähyväisistä tulee niin tuskallisia ja olis ihana ehtiä matkustaa vielä enemmän ja viettää toinenkin lukukausi, että ehtisi tutustua vielä enemmän tähän maahan. Mutta oon nytkin kokenut niin sairaan paljon kaikkea ja varmasti kaiken koetun tajuaa kunnolla vasta jälkeenpäin. Mutta matkasta on niin innoissani, tulee aivan parasta! Ja mun piti tulla lähinnä kertomaan teille vaan, että lähen matkalle ja muhun ei luultavasti saa juurikaan yhteyttä, eikä musta kuulu, ellei Machu Picchulta löydy wifiä ;D Okei surkea vitsi. Nyt meen ostaa viiniä! Ette saa kuviakaan, kun ei ollut niitä aikaa latailla. Mutta ihan oikeesti, mihin tää aika on mennyt?