Älä tartu mun siipiini

Tää on uskomatonta, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla sitä pystyykään välttelemään koulujuttuja. Mun motivaatio on ollut pahasti hukassa oikeastaan koko lukuvuoden, eikä se ole missään löydettävissä, siltä ainakin tuntuu. Nyt on viikko enää aikaa lähtöön ja kun seitsemän päivän työputkesta on selvitty, olisi pakko keskittyä muutamaan viimeiseen koulujuttuun, mitä pitäisi vielä hoitaa, mutta kun ei vaan millään kiinnostaisi! Mulle on aivan mahdotonta saada mitään ennen viime hetkeä valmiiksi, keksin aina kaikkea muuta tekemistä ja sitten myöhään illalla tartun vasta pakon edestä tehtäviin ja kirjoitan niitä pitkälle yöhön. Eivätkä ne yleensä edes ole niin isoja juttuja, aloittaminen vaan on niin mahdotonta! Milloinkohan sitä oppisi tehokkaaksi? Nyt varsinkin kun tämä kurssi (Alue- ja kultuurintutkimuksen lähestymistapoja) ei ole mitenkään erityisen kiinnostava, on motivaatio vielä enemmän hukassa. Tai itse asiassa olisi mielenkiintoinen, mutta luettavat ja analysoitavat tekstit ovat vain olleet aivan liian abstrakteja ja niistä on vaikea saada mitään irti, ja ensimmäinen reaktioni on yleensä vain siirtää tehtävää koko ajan kauemmaksi, kunnes ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä se ja sitten tuskaillaan.

Olisi myös kiva oppia taito tehdä jotain edes puoliksi vain, ja sallia itselleen välillä jopa alisuorittaminen jotta tehtäviin ei kuluisi niin paljon aikaa. Yksi ominaisuuksistani (sekä hyvässä että pahassa) on nimittäin se, etten osaa tehdä mitään vain puoliksi, vaan kaikki täytyy aina tehdä kunnolla ja se käy välillä aika raskaaksi. Huoh, olipahan pitkä selitys näin pienestä asiasta, ehkä tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen on vain pakko lopettaa valittaminen ja alkaa tekemään, että pääsisi nukkumaankin tänään vielä :D

Tosiaan nyt on alle viikko aikaa lähtöön! En vain ymmärrä miten aika on mennyt näin nopeasti, niin vähän aikaa enää ja niin paljon tehtävää vielä! Viime viikko meni tosiaan töissä aika lailla, olin seitsemän päivää putkeen aika pitkiä päiviä, viime hetken matkakassan kerryttämistä. Perjantaina oli viimeinen työpäivä, ja tuntuu todella hassulta, ettei mene sinne viiteen kuukauteen. Vaikka työhön hajoaa välillä pää, suurimman osan ajasta pidän siitä kuitenkin, ja siellä on töissä paljon minulle tärkeitä ihmisiä, mikä auttaa jaksamaan. Vaikka olen onnellinen, ettei viiteen kuukauteen tarvitse tehdä töitä (ja todella toivon, että se vaikuttaisi opiskelumotivaatiooni, tarvitsen sen todella takaisin, sillä Perussa kurssien eteen täytyy tehdä vielä paljon enemmän töitä kuin täällä), on silti hieman haikea olo. Tulee ikävä sitä paikkaa, tai eniten niitä ihmisiä!

Eilen pidin Riihimäellä läksiäiset ystävilleni, ja oli todella hauska ilta! Emme lähteneet baariin ollenkaan, pidettiin ihan vaan kotibileet, joka oli kyllä todella virkistävää. Oli todella ihana rento ilta ja parasta seuraa :) Vaikkei olekaan älyttömän kauaa pois Suomesta, on se silti niin vaikeaa sanoa heiheit kaikille, tulee niin ikävä kaikkia tärkeitä ihmisiä. Olen todella innoissani lähdössä Peruun, tottakai, mutta nyt kaikki on vihdoin niin mielettömän hyvin Suomessakin ja olen niin onnellinen, etten millään haluaisi jättää näitä ihmisiä ja tätä elämää. Mutta pianhan oon jo takaisin, ja niin monta kokemusta rikkaampana :) Ja tietenkin olen innoissani lähdöstä! Aina kun ajatteleekin, tulee perhosia vatsaan. Vaikka olen tiennyt tästä lähdöstä jo viime toukokuusta lähtien, tuli tämä kuitenkin jotenkin niin salakavalasti ja puun takaa, etten vieläkään ymmärrä, että alle viikon päästä ollaan lentokentällä.

Ja jos meinaan tosissaan olla siellä lentokentällä alle viikon päästä, täytyisi nyt ehkä oikeasti hoitaa nämä pakolliset jutut alta pois ja lopettaa esseen pakoilu, nyt oikeasti alan kirjoittaa (haha :D ketä mä yritän huijata?).. Kuvat eivät liity asiaan millään lailla, mutta jotain kaunista piti saada kuvitukseksi, nämä on otettu viime kesänä Valencian läheltä Calpesta, ehkä kauneimmat maisemat mitä olen koskaan nähnyt!